Sodan kumu kuului jo tavallista kovempaa ja suunta oli muuttunut kaakosta itään. Huhu kertoi, että meikäläiset olivat perääntymässä joka rintamalla.
Silloin saapui tieto, että oli lähdettävä jälleen evakkoon. En muista oliko päivä vai kaksi annettu aikaa pakkaamiseen, mutta kiire kuitenkin oli panna nyytit kuntoon, vaikkei ollut mitään varmaa tietoa siitä, pystytäänkö mitään kuljettamaan mukana?
Lähdimme kuitenkin Suvessaareen hakemaan lampaita. Ne olivat olleet jo muutaman viikon saaressa ja olivat täten melkoisesti villiintyneitä. Kiinniottaminen ei ollut helppoa. Minäkin juoksin aika tovin erään lampaan perässä, sain viimein sen hännästä kiinni ja vilkaisin korvaa. Silloin huomasin, että pykälät olivat väärässä korvassa. Päästin lampaan irti ja samassa välähti mielessä, että oikeinhan ne sittenkin olivat. Ei auttanut muuta kuin aloittaa sama juoksu. Saatiinhan ne kaikki lopulta kiinni, vaikka turhaa se oli, kauppalassa ne päästettiin metsään juoksemaan.
Seuraavana aamuna saapui tieto, että tavarat viedään Koivisto-laivaan, joka oli osuuskaupan laiturissa. Alus oli vielä kovasti keskentekoinen, olihan se vasta muutama viikko aikaisemmin laskettu vesille. Omistajat olivat kuitenkin saaneet lupauksen hinaajasta sillä ehdolla, että laiva lastataan evakkojen tavaroilla.
Kylässä ei ollut kuin yksi ainoa hevonen, eikä sillä tahtonut ehtiä kaikkien tavaroita saada rantaan. Saimme mekin vihdoin yhden kuorman laiturille. Kun ei ollut toivoa toisesta kuormasta, oli äiti pakannut mahdollisimman paljon yhteen, ja kantamuksista tuli tietenkin hyvin painavia. Kävi niinkin, että äiti otti hetekasta silitysraudan ja heitti mereen ja taisi siinä mennä muutakin.
Illalla saapui sitten 'Tähti' ja sinne jäi ihana kotikylä. Oli kyllä haikeata, kun menimme Syväsalmen läpi ja katsoimme viimeisen kerran Eistilän niemeä."
J.V.
Teksti julkaistu Koivisto-lehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti